keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Purikura

Sunnuntaina näin Erikaa! Kiersimme jonkin aikaa Ikebukuron Sunshine Cityn kaupoissa ja kävimme syömässä, minkä jälkeen menimme purikuraan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin purikuraan edes jotenkuten laittautuneena, joten olin aika innoissani!




maanantai 13. lokakuuta 2014

Prettied up in Tokyo! Dormitory reactions

Ensimmäisten Tokio-viikkojen kiireiden jälkeen nyt viikonloppuna tuli vihdoin tilaisuus laittautua ja olla naisellisemman näköisenä! Kirjoitettavaa on paljon, mutta kerron aluksi vain vähän ostoksistani ja asuntolan reaktioista.

Vaatteiden ostaminen

Olin tullut Tokioon enemmän tai vähemmän pakottavista syistä ilman mitään naistenvaatteita (yhtä hupparia ja muutamaa alusvaatetta lukuun ottamatta). Niinpä halusin mahdollisimman pian vaateostoksille, jotta saisin aluksi kokoon edes yhden asukokonaisuuden, jota käyttää kaupungilla. Suunnitelma eteni hyvin: yhtenä päivänä ostin mekon, toisena kengät, sitten taas laukun ja niin edelleen. Shibuya 109:ssa on tullut käytyä monena peräkkäisenä päivänä kiertelemässä ja pohtimassa. Päädyinkin ostamaan sieltä mekkoni (8000 jeniä, 60 e) Dazzlin-nimisestä liikkeestä ja laukun (4000 jeniä, 30 e) eräästä laukkukaupasta. Kyseinen laukku oli kuulemma putiikin suosituin tuote, ja Dazzlin-mekkoa sekä sen hameversiota on näkynyt hämmästyttävän monella vastaantulijalla (eri sävyisinäkin)!  Kaikkea muutakin pientä olen ostanut - alla olevassa kuvassa näkyy esimerkiksi erään päivän saalis (joskin kengät on ostettu eri päivänä).



Kengät ostin Harajukun edullisesta No Fallista. Kuten odotettavissa oli, kengissä viheliäinen ongelma on ollut pienuus. Minulle mahtuu korkeintaan 24,5 cm jalalle tarkoitettu LL-koko (Japanissa XL on LL), joka vastaa suunnilleen kengänkokoa 39. Suurimmasta koostaankin huolimatta kenkäni alkoivat puristaa varpaitani valtavasti ja kävely muuttui jo lauantaina tuskaiseksi, sunnuntaista puhumattakaan. Niinpä sunnuntaina piti ostaa uudet, tällä kertaa lähes korottomat kengät, jotka tosin nekin aiheuttivat kipeyttä, vaikkakin vähemmän kuin edelliset. Hämmästyttävää, miten paljon kengistä johtuva kipu aiheuttaa ärtyneisyyttä ja väsymystä.

Asuntolan reaktiot

Voi miesasuntola, miten pelottava paikka oletkaan. Pitkään aikaan ei ole jännittänyt laittautuminen yhtä paljon, kädetkin ihan tärisivät meikatessa. On se kumma, että vaikka näiden vuosien jälkeen itseluottamusta pitäisi olla jo suht paljon, edelleen huomaan jännittäväni etenkin miesten reaktioiden kohtaamista. Kun olin lauantaiaamupäivänä laittautunut huoneessani, kuuntelin tarkasti oven läpi kuuluvia ääniä löytääkseni hetken, jona kukaan ei olisi liikkumassa käytävällä. Yllättävän pitkään siinä menikin (joku menee vähän väliä vessaan tai ravaa muuten vaan käytävällä), mutta lopulta onnistuin pääsemään alakertaan ja ulos asuntolasta kenenkään - paitsi siivoojan - huomaamatta. Joskus asuntoloitsija (vähän vanhempi japanilainen nainen) istuu eteisessä valvontakopissaan, mutta ei onneksi tällä kertaa.

Heti ulkona törmäsin kuitenkin lenkillä olleeseen naispuoliseen vaihtarikaveriini, joka asuu vastapäisessä naisasuntolassa. Hän suhtautui asiaani tosi hyvin, kuten olin arvannutkin. En ollut kertonut transsukupuolisuudestani vielä kenellekään (en asuntoloitsijalle enkä vaihtarikavereille), koska olin vielä odotellut sopivaa ja luontevaa hetkeä. Tai oikeastaan olin yhdelle! Jo ensi päivänä tavatessamme eräs hollantilainen miesvaihtari otti oma-aloitteisesti kiinnostuneena puheeksi mahdollisen transsukupuolisuuteni - hän nimittäin oli päätellyt asian nähtyään Facebookin Todai-vaihtariryhmässä lyhyen esittelytekstini, jossa sanoin aikovani liittyä LGBT-kerhoon. Hän on tosi mukava ja olen kertonutkin hänelle jo paljon tilanteestani. Tosi mukavaa, että asuntolassa on ainakin joku, jolle voi puhua vapaasti transjutuistakin.

Kuten hollantilainenkin arveli, kaikki asuntolassa eivät olisi yhtä ymmärtäväisiä. Kun tulin lauantai-iltana takaisin asuntolaan, minut näki vain eräs japanilainen, joka sattui olemaan lukemassa lehteä aulassa. Nähdessään minut hän näytti luonnollisesti yllättyneeltä, mutta siitä ei kyllä voi vetää johtopäätöksiä hänen suhtautumisestaan. Sunnuntain tilanteesta sen sijaan voi. Samaan tapaan tulin sunnuntai-iltana asuntolaan ja kiisin kohti toiseen kerrokseen johtavia rappusia. Yhtäkkiä valvojankopissa päivystänyt asuntoloitsija ryntäsi kintereilleni huutaen "Dame, dame!" ("Se on kiellettyä!") pitäen minua selvästi luvatta asuntolaan hiippailleena naisena. Kun hänelle selvisi, että kyseessä olinkin minä, asuntolan virallinen asukas, tapahtui ennennäkemätön reaktio: hän puhkesi hysteeriseen nauruun. Hän tuupertui nauraen maahan - ikään kuin olisi pyörtynyt - pitäen kiinni päästään/silmistään. Hän ei saanut naurua loppumaan, mutta yritti sen seassa sanoa "gomennasai, gomennasai" ("anteeksi"). Tuntui tosi kurjalta joutua naurunalaiseksi omimmassa olomuodossani. Koska en usko että hän olisi ymmärtänyt transsukupuolisuutta ollenkaan, vaistomaisesti sanoin tekosyyn pukeutumiselle: sanoin, että asu oli (viime postauksessa mainitsemaani) naiskilpailua varten. Mutta kun kisa on ohi ja laittutuminen silti jatkuu, totuus selviää hänelle väistämättä. Toisaalta miksipä minun edes pitäisi välittää hänen suhtautumisestaan minuun. Pääasia lienee, ettei hän sentään kieltänyt pukeutumistani.

Jottei postaus venähdä liian pitkäksi, lopettelen tähän ja jatkan myöhemmin. Alla muutama kuva asustani (ensimmäinen sunnuntailta, toinen lauantailta).


torstai 9. lokakuuta 2014

女装子コン - Momo to a beauty competition?!

Viikon olen nyt ollut Tokiossa ja pieniä vaivojani lukuun ottamatta aivan mahtavaa on ollut. Mutta millaista tämä elely on (trans)naisnäkökulmastani katsottuna? Kaikenlaista siitä voisi kirjoittaa, mutta tämän blogin ensimmäinen vaihtooni liittyvä postaus minun on pakko omistaa eräälle ainutlaatuiselle tilaisuudelle.

Saapuessamme ensimmäistä kertaa Komaban kampukselle yksi asuntolaporukastamme sattui kysymään toiselta, mitä eräässä pääportin lähellä olleessa mainosplakaatissa luki. Itse en ollut kiinnittänyt huomiota mainokseen, mutta pari ohimennen kuultua sanaa Hirokin selityksessä havahduttivat minut: "... muuttua tytöksi...". Mistäs nyt on kyse!? Tuolloin olimme kiirehtimässä japanin kielen orientaatioon, mutta päätin tulla lukemaan mainosta itse heti vapaa-ajan koittaessa.


Pääsin ryntäämään takaisin mainokselle parin tunnin kuluttua. Vieraita kanji-merkkejä oli muutama, mutta ymmärsin viestin: kyseessä on vuosittaisessa Komaba-juhlassa (tänä vuonna 23.11.) pidettävä kilpailu, jossa miespuoliset opiskelijat pukeutuvat naisiksi ja heistä valitaan söpöin - eräänlainen Miss Komaba -kisa siis! Mainos oli itse asiassa kilpailun värväysilmoitus, ja välittömästi sitä lukiessani mieleeni pulpahti ajatus omasta osallistumisestani. Olisi aivan uskomatonta olla Tokion yliopiston suuressa juhlassa lavalla ja vieläpä omimmassa olomuodossani, naisena *___*!

Mieleeni tuli välittömästi myös muutama kysymys. Mietin esimerkiksi, onkohan transsukupuolisten ylipäänsä edes tarkoitus osallistua tähän. Onkohan kisan sävy kovin huumoripainotteinen tai millään tapaa naurunalaiseksi saattava? Mainoksessa käytetyn termin (女装子) mukaan haettavat kilpailijat olisivat nimittäin enemmänkin ristiinpukeutujia, joille naiseksi pukeutuminen on enemmänkin vain harrastus ilman transsukupuolisten sukupuoliristiriitaa. Pahimmassa tapauksessa huumoripainotteinen kisa voisikin olla jopa itsetuntoa laskeva kokemus transsukupuoliselle. Luulisin että varteenotettavampi vaihtoehto lienee kuitenkin se, että katsojat ja ohjelmanpitäjät suhtautuvat ohjelmaan asiallisen vakavasti ja pitävät sitä enemmänkin "missikisana", jossa kilpailijat vain eivät ole biologisia naisia, jolloin ei olisi niinkään väliä, mikä kilpailijan sukupuoli-identiteetti on. Käsite 女装子 (josōuko) on kuitenkin sen verran epämääräinen, että uskon sen voivan käsittää myös minunlaiseni transsukupuoliset, jotka ovat vielä biologisesti miehiä. Itse suhtaudun kisaan vain kauneuskilpailuna, vaikkakaan en suuremmin haaveile siinä menestymisestä - söpöjen aasialaisten ruumiin- ja kasvojen rakenne vain on niin omaa luokkaansa. Tarkoituksena on vain kokea (positiivisessa mielessä) unohtumaton kokemus, jollainen tästä epäilemättä tuleekin! Kilpailun jälkeen ehkä useampi japanilaisopiskelija tunnistaakin minut, mikä voi helpottaa kaverien saamista.


Mietin myös, onkohan ulkomaalaisten edes sallittua osallistua kisaan ja joutuukohan lavalla puhumaan paljon japania (voisi nimittäin olla *hieman* jännittävää suuren natiiviyleisön edessä). Muun muassa näitä kysyin kilpailun komitealta lähettäessäni heille hakemusta viime perjantaina, ja vastaus oli sydämellisesti tervetulleeksi toivottava. Saan osallistua ulkomaalaisuudestani huolimatta, eikä lavalla joudu näillä näkymin puhumaan muuta kuin vastaamaan joihinkin kysymyksiin. Mahtavaa! He kutsuivat minut myös haastatteluun! En jaksa uskoa, että haastattelussa enää karsittaisiin pois osallistujia, sillä kisaan ei oletettavasti muutenkaan tule valtavaa osallistujaryntäystä - viime vuonna kisaajia oli ilmeisesti neljä. Kenties haastattelussa vain kysellään taustatietoja ja otetaan muutama referenssivalokuva. Haastattelun päivämäärä ei ole vielä tiedossa, mutta se on todennäköisesti joko ylihuomenna (!!!) tai marraskuun alkupuolella. Haastatteluun pyydettiin toki tulemaan naisen näköisenä, joten eilen ostinkin jo Shibuyasta ja Harajukusta varsin sieviä vaatekappaleita saadakseni kokoon söpön haastatteluasun. Onneksi huomennakin ehtii vielä ostaa, mikäli päiväksi päätetään lauantai.

Ilmoittelen, miten kisaan valmistautuminen (ja oleskelu muutenkin) edistyy!

perjantai 26. syyskuuta 2014

Last thoughts before Japan

Viimeisiä päiviä viedään. Kuuden kuukauden (1.10.2014 - 31.3.2015) vaihto-opiskeluni Japanissa on alkamaisillaan ja tunnelma on sen mukainen - hermostunut ja jännittynyt. Jännityksen lomassa olen myös pohtinut, miten kyseinen elämänmuutos vaikuttaa (trans)naisena elämiseeni.

Ensinnäkin tyhjensin hiljattain vanhempieni avustuksella asuntoani, koska vaihtoni ajaksi siihen tulee asumaan alivuokralainen. Minun oli siis siirrettävä lähes kaikki tavarani väliaikaisesti vanhempieni luo. Koska tavarat oli määrä kuljettaa heidän autollaan, tiesin heidän saavan nyt todellisen käsityksen siitä, kuinka paljon minulla onkaan naistenvaatteita (joita he eivät toivoisi minun käyttävän). Jännitin asian paljastumista, mutta kaikki meni suhteellisen hyvin. Äiti näytti vähän nyrpeältä eikä halunnut edes katsoa vaatteisiini päin, mutta mitään suurta tunteenpurkausta ei onneksi tullut. Eriskummallista ajatella, että vaihtoni ajan kaikki vaatteeni - lolimekot mukaan lukien - ovat vanhempieni talossa minun entisessä huoneessani. Samaisesta huoneesta yritin vielä viisi vuotta sitten etsiä vimmatusti uusia kätköpaikkoja, joihin saisin piilotettua vaatteitani, jotteivät vanhemmat vahingossakaan niitä löytäisi. Nyt huone on täynnä (laatikoituja) naistenvaatteita, jotka vaihtoni ajan ovat periaatteessa vapaasti perheenjäsenten ulottuvilla. Ajat ovat muuttuneet.

Tässä matkalaukussa lolimekkoni viettävät ainakin seuraavat kuusi kuukautta

Itse vaihtoon liittyen on ollut mielessä Tokion asuntola-asia. Inokashira-puiston vieressä sijaitseva asuntolani vaikuttaa ominaisuuksiltaan erinomaiselta, mutta siinä on yksi iso varjopuoli: se on 100% miesasuntola, jonne naisten on kiellettyä astua jalallaankaan. Tietysti minut lasketaan mieheksi, koska passissani sukupuoleni on mies, minkäs sille mahtaa. Pelkkä diagnoosini ei näin virallisessa asiassa auta. Seka-asuntoloitakin olisi ollut tarjolla, mutta tämä asuntola vaikutti muine ominaisuuksineen (etenkin kahden vuokraan sisältyvän päivittäisen aterian takia) niin loistavalta, että siihen oli vain pakko päätyä. En tietenkään aio olla koko puolta vuotta ankeassa poikamoodissa, mutta pelkään joutuvani miesasuntolassa ongelmiin, jos näytän ihan naiselta. Naisen näköisen henkilön bongaaminen paikassa, jossa oletetaan olevan pelkästään miehiä, saattaa herättää henkilökunnassa ja muissa asukkaissa epäilyksiä sääntörikkeestä. Voin kuvitella, kuinka usein joutuisin "väärinkäsityksen" kohteeksi (vaikka eihän minun naiseksi luulemiseni edes oikeastaan ole väärinkäsitys...). Ainoa ratkaisu lienee se, että selitän asuntoloitsijalle ja muille asukkaille tilanteen ja toivon heidän ymmärrystään.

Mahdollista asuntolaongelmaa lukuun ottamatta transnaisena elämisen Tokiossa pitäisi kuitenkin olla suhteellisen helppoa. Kulttuurin sisäänrakennetuista kohteliaista käyttäytymismalleista johtuen ihmiset eivät yleensä huutele mitään tai edes tuijota, joten etenkin kaupungilla voi liikkua rennoin mielin. On kuitenkin esimerkkejä Japanin (työ- ja) koulumaailman nihkeästä suhtautumisesta transihmisiin, joten en voi olla aivan varma, miten minuun suhtauduttaisiin, jos menisin yliopistoon naisena. Yleisesti ottaen ulkomaalaisten toimintaa katsotaan kuitenkin Japanissa vähän läpi sormien - "nehän ovat vain gaijineita (= ulkomaalaisia)". Hyvältä kuulostaa joka tapauksessa se, että yliopistolla on virallinen LGBT-kerho, UT-topos, jolla vaikuttaa olevan monenlaista toimintaa aina lounastapaamisista elokuvakäynteihin. Varon nostamasta odotuksia liian korkealle, mutta on mahdollista että kerhosta tulee jopa vaihtoni kohokohtia.

Lopuksi on vielä mainittava valitettava fakta: edelleen ratkeamattomasta pakastusongelmastani johtuen en saanut aloitettua naishormoneja ennen vaihtoa, vaikka kovasti sitä toivoin. Näin ollen en pysty aloittamaan hormoneja ainakaan seuraavaan kuuteen kuukauteen, koska Tokiossa en käytännön syistä ryhdy mitään pakastuksia yrittämään. Toivottavasti tietoisuus kuuden kuukauden pakollisesta tauosta ei ala ahdistaa minua liikaa vaihdon aikana. Lohdutukseksi aion ostaa ainakin paljon söpöjä vaatteita :<

PS. Postailen tähän blogiin toki Tokiossakin, mutta etenkin vaihdon alkuviikkoina huomattavasti useammin päivittynee vaihtoblogini Tokyo Tokimeki.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tracon 9


Terveisiä Traconista tänäkin vuonna! Tampereen mukavassa animetapahtumassa tuli taas loleiltua. Perinteisen asukriisin jälkeen valitsin päälleni vanhan mutta niin ihanan J&J-mekon, jota tajusin käyttäneeni conissa viimeksi yli kaksi vuotta sitten (Animeconissa 2012). Tällä kertaa halusin kokeilla, miltä mekko näyttäisi omien hiusteni kanssa, joita yritinkin kihartaa oikein kunnolla. Conipaikalle päästyäni ne olivat kuitenkin lässähtäneet vain kevyesti laineileviksi, mutta mitäpä pienistä.

Mitkä asiat tekivät juuri tästä Traconista mieleenpainuvan? Ensin tulee mieleen kaksi harmillista asiaa: jatkuva matkustaminen ja liikkumisen kurjuus. Matkustaminen johtui siitä, että ensimmäistä kertaa koskaan tulin kaksipäiväisen conin väliseksi yöksi kotiin Helsinkiin nukkumaan, koska pihinä en halunnut maksaa vähintään 60 euroa hotelliyöstä. Meinasin vieläpä myöhästyä junasta molempina päivinä! Liikkumisen kurjuus puolestaan johtui Midnight Runin aiheuttamasta sitkeästä polvikivusta, joka teki etenkin conirakennuksen portaiden käyttämisestä tuskallista (mutta tätä kirjoittaessani polvi on jo paljon parempi). Jos joku ihmetteli toisinaan vaivalloista kävelyäni, niin siitä se johtui.


Hyviä juttuja oli kuitenkin enemmän! Ensimmäinen niistä tapahtui jo lauantaiaamuna junassa. Heti vieressäni käytävän toisella puolella istui pari keski-ikäistä naista, joista toinen oli (ainakin jotenkuten) perillä Traconista ja toinen ei. Tietävä selitti tietämättömälle, kuinka monet ovat pukeutuneet mitä villimpiin asuihin, todeten lopuksi: "... mutta nämä tytöt ovat pukeutuneet tosi kauniisti". Epäilemättä hän viittasi minuunkin, vieläpä ihan oikealla sukupuolisanalla. En vain pysty kuvailemaan, miten hyvä mieli näinkin pienestä asiasta tulee.


Muita hyviä juttuja olivat esimerkiksi conialueen ruokakojut - conin uutuuskeksintö - joista ostin kuusi metrilakua ja ruoka-annoksen. Polvikipuineni arvostin tätä ruokailumahdollisuutta, joka säästi minut paljolta kävelyltä. Viikonlopun ilmakin oli aivan upea, ei tuntunut kovinkaan syksyiseltä vaan pikemminkin loppukesäiseltä! Conin ohjelmasta parhaiten mieleen jäi mukavan informatiivinen Danganronpa-luento. Mutta conien parasta osuutta, ihmisten tapaamista, ei mikään pysty horjuttamaan. Kaikki halaamiset, kuvapyynnöt, mekkokehut, juttelutuokiot... muistelen niitä lämmöllä! Kiitos kaikille, tuli niin hyvä mieli <3

Asukuvista suuri kiitos teille, Louis ja Sophie!

Aurinko vähän häikäisi...

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Helsinki Midnight Run 2014


Elokuun lopulla kuulin sattumalta Midnight Run -nimisestä juoksutapahtumasta, joka herätti heti mielenkiintoni - tykkään nimittäin juoksemisesta ja ylipäänsä kilpailuista. Olin itse asiassa haaveillutkin osallistuvani joskus johonkin suureen juoksukisaan, niistä kun huokuu aina niin upea tunnelma. Tässä tapahtumassa tunnelmaa vasta riittikin, mistä pitivät huolen kelpo ihmismäärä (ilmeisesti ainakin 8500 juoksijaa) sekä tapahtuman hienot tunnelmalliset puitteet.

"Keskiyön juoksussa" juostiin siis 10 kilometrin reitti pimeässä Helsingin keskustassa, ei tosin ihan keskiyöllä vaan jo iltayhdeksästä alkaen. Rata alkoi Senaatintorilta ja ydinkeskustan itäosassa aikansa kiemurreltuaan päättyi samaan paikkaan. Reitin varrella oli tasaisin välimatkoin erilaisia musiikki- ja tanssiryhmiä kannustamassa juoksijoita, mutta itse ehdin kiinnittää niihin vain vähän huomiota. Yritin nimittäin porhaltaa kisassa maksimisuorituksen, sillä halusin saada selville todellisen kuntoni. Viime Cooperin testistä on aikaa jo 3½ vuotta, ja silloin tulokseni oli 3050 metriä 12 minuutissa. Laskin siis juoksevani 10 km parhaimmillaan 40 minuuttissa, mikäli jaksaisin juosta koko ajan Cooper-vauhtiani (mikä olisi kyllä epätodennäköistä). Ilmoittautuessa piti valita lähtöryhmä oman tavoiteajan perusteella, mutta nopein minulle valittavissa ollut ryhmä (3A) vaikutti 50-55 min tavoiteaikansa perusteella hieman verkkaiselta. Niinpä jouduin juoksun aikana ohittelemaan juoksijoita paljonkin. Itse asiassa juoksuni oli jatkuvaa ohittelua, mikä ehkä hieman heikensikin aikaani. Maalissa olin totaalisen poikki (ja jalkojen särkyä kesti vielä monta päivää juoksun jälkeen + toinen polvi on edelleen jotenkin revähtänyt), mutta tunnelma oli odotetusti mahtava. Loppuajakseni muodostui 43:41, jolla olin suureksi yllätyksekseni peräti sijalla 36 (/5326) naisten sarjassa.


Kyllä, naisten. Erityisen mielenkiintoisen tapahtumasta minulle tekikin se, että olin ilmoittautumislomakkeessa ilmoittanut sukupuolekseni "nainen" - ensimmäistä kertaa urheilukontekstissa. Vaikka diagnoosini perusteella minulla on lupa elää sosiaalisesti naisena, on helppo ymmärtää, miksi urheilussa olisi loogista kiinnittää huomio ennen kaikkea biologiseen sukupuoleeni: urheilussahan lihaksilla on keskeinen merkitys, ja minun lihakseni ovat (tahdostani riippumatta) saaneet ylimääräistä vahvistusta mieskehon testosteronimäärän vaikutuksesta, jolloin ne ovat vähän epäreilussa asemassa muihin naisiin verrattuna. Tästä syystä olen automaattisesti joutunut esimerkiksi virallisissa tenniskisoissa aina miesten sarjaan sukupuoli-identiteetistäni huolimatta. Nyt uskalsin kuitenkin ilmoittautua naisten sarjaan, koska Midnight Run ei vaikuttanut ihan niin viralliselta kisalta (vaikka sarjojen parhaille palkinnot jaettiinkin), vaan sitä mainostettiin enemmänkin "juoksujuhlana". Ajattelin siis, etteivät järjestäjät ehkä olisi niin tarkkoja biologisen sukupuoleni suhteen, kuten eivät olleetkaan. Missään vaiheessa kukaan ei kyseenalaistanut naisten sarjaan osallistumistani (miehen etunimestä huolimatta), mistä olen tosi iloinen. Tuntuikin mahtavalta saada ensimmäistä kertaa osallistua sen sukupuolen sarjaan, johon tunsin kuuluvani. Toivottavasti kukaan naiskilpailija ei vain pahastunut, että tulin mieskehoineni "vääristämään" naisten tuloslistaa. Toivon, että ensi vuonna Midnight Runin aikaan olen syönyt jo pitkään hormoneja ja lihakseni ovat muovautuneet sellaisiksi kuin niiden naisten hormonitasoilla kuuluisikin olla. Voisin sitten juosta vähän paremmalla omallatunnolla, ja aikani olisi vertailukelpoisempi muiden naisten aikojen kanssa.


(PS. Edellinen postaukseni on edelleen voimassa~)

maanantai 25. elokuuta 2014

Looking for help

Mietin pitkään, uskallanko edes tehdä postausta tästä, mutta lopulta päädyin postaamaan. Aihe on arka, mutta toivon että ymmärrätte. (Jos prosessiin liittyvät ongelmani ovat jo ennestään tosi tuttuja, voitte skipata suurimman osan tekstistä ja siirtyä suoraan tekstin loppuosan tummennettuun kysymykseen)

Olen viime aikoina ollut tosi ahdistunut sen suhteen, ettei prosessini etene ollenkaan. Hormonit odottelevat edelleen kaapissa, vaikka transsukupuolisuusdiagnoosin saamisesta tulee syyskuun alussa kuluneeksi kokonainen vuosi. Ajan kuluminen on myös osoittanut sen, että haluni aloittaa prosessi ei katoa mihinkään. Aloittamisen esteet kuitenkin sen kuin pysyvät. Olen vähitellen tajunnut, että ei ole kovinkaan oleellista keskittyä kahteen vähäisempään "esteeseen" (eli vanhempiini ja hormonien riskeihin), koska niihin pystyy oikeastaan vaikuttamaan hormonien aloittamisen jälkeenkin. Sen sijaan asia, joka on pakko saada kuntoon ennen hormonien aloitusta, on sukusolujen pakastus.

Kuten blogiani seuranneet tietävät, sukusolujen pakastus on suurin murheeni. Pakastettujen sukusolujen avulla minulla olisi mahdollisuus joskus tulevaisuudessa saada oma lapsi (mikäli se myös kumppanilleni sopisi), onhan lapsen saaminen ollut selkeänä haaveenani niin kauan kuin muistan. Arvostan suuresti myös adoptiota, mutta oma lapsi on aina oma lapsi - minkäs sitä unelmalleen mahtaa. Kun en kerran raskaaksi pysty tulemaan, ainoa keino saada lapsi on miessukusolujeni avulla. Hormonien aloitus kuitenkin tuhoaisi sukusoluni todennäköisesti jo hyvin varhaisessa vaiheessa (enkä todellakaan halua laskea mitään sen varaan, että kuuluisin niihin harvoihin, joille lisääntymiskyky palaa takaisin vielä monen vuoden hormonienkäytön jälkeenkin, jos käytön lopettaa). Niinpä haluan sukusolut purkkiin ja hedelmöitysklinikan pakastimeen ehdottomasti ennen aloitusta.

Ennen kuin solut voi pakastaa, asianomaisen pitää saada ne jotenkin itse "ulostettua", koska lääketiede ei muitakaan luotettavia keinoja tunne. Useimmille transnaisille solujen ulos saaminen ei tunnu olevan minkäänlainen ongelma (mitä todella ihmettelen), mutta itsehän en saa niitä ulos omin voimin, vaikka kuinka haluaisin. Itsetyydytys ei houkuttele minua ollenkaan, mutta olen toki yrittänyt - tuloksetta. Eräällä hedelmöitysklinikalla yritin pitkään lähes pomminvarmaksi keinoksi povatun vibraattorin kanssa, taas tuloksetta. Seksuaaliterapeutti puolestaan antoi minulle (viimeisenä keinona?) jonkinlaisia eturauhasta rentouttavia sähköimpulsseja, mutta ei niistäkään hyötyä ollut - koin impulssit vain inhottavina ja halusin laitteesta äkkiä eroon. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole mitään fysiologista vikaa, koska mekanismi kyllä periaatteessa toimii: vuodessa ehkä puoli tusinaa kertaa sukusoluja tulee ulos, mutta vain yöaikaan minun nukkuessani.

Keinot tuntuvat tosiaankinolevan vähissä ja epätoivo alkaa vallata mieltä. Muille asiasta puhuessani olen usein kuullut neuvoja, kuten "opettele tuntemaan itsesi", "kokeile mikä tuntuu hyvältä" ja "sun pitää vain harjoitella", mutta ikävästi tällaiset vain lisäävät epätoivoani ja ahdistustani. En yksinkertaisesti keksi enää mitään asiaa, minkä voisin oppia tuntemaan itsessäni tai mitä voisin yksinäni kokeilla. Toimimattomiksi todettujen asioiden lisäharjoittelukaan tuskin auttaa. Niinpä olen alkanut ajatella, että ehkä ainoa keino saada sukusoluja tulemaan olisi toisen ihmisen avustuksella. Minulla on kutina, että kahdestaan se voisi onnistua paljon paremmin, kun kaikki huomioni ei olisi vain omassa sukupuoliristiriidassani. Tätä ajatustani vahvistivat pari heinäkuista blogikommenttia, joissa muutama anonyymi kertoi myöskin epäonnistuvasta itsetyydytyksestä sekä seksuaalisuutensa (tai miehensä seksuaalisuuden) heräämisestä kunnolla vasta kumppanin myötä. Niinpä kysyn nyt teiltä...

Olisikohan naispuolisten bloginlukijoideni joukossa joku täysi-ikäinen, joka haluaisi auttaa minua sukusolujeni ulos saamisessa?

Toivon tosiaan, etten nyt kuulosta todella oudolta. Tiedän, että ajatus toisen (jota ei ehkä ole edes tavannut) auttamisesta noin intiimissä asiassa tuntuu varmasti tosi jännittävältä. Ajattelin vain, että koska blogini kuitenkin tavoittaa suhteellisen suuren ihmismäärän (joka sentään tuntee minut kohtalaisen hyvin postausteni kautta), olisi tyhmää jättää tämä kanava kokonaan käyttämättä ja harmitella tilannetta vain omissa oloissa.

Auttajan tulisi olla valmis ja halukas fyysiseen läheisyyteen, mutta täysin auttajan ehdoilla mentäisiin. Haluan korostaa, etten todellakaan halua koko projektissa olevan mitään epämiellyttävää auttajalle, vaan kaikki perustuisi auttajan vapaaehtoisuuteen ja omaan tahtoon. Jos ajatus noin intiimin asian kanssa auttamisesta tuntuu liian jännittävältä äkkiseltään, voisimme tottakai tavata sitä ennen ihan vain juttelun merkeissä vaikkapa kahvilassa. En myöskään todellakaan haluaisi auttajan tuntevaan oloaan "kertakäyttöiseksi", vaan tutustuisin mielelläni ihan myös ystävyyden merkeissä (ellei auttaja toisin haluaisi). Asun siis Helsingissä, mutta olen valmis myös tukemaan pääkaupunkiseutua kauempaa tulevaa auttajaa matkakuluissa. Riittävän solumäärän tallettamiseksi näytteitä tarvittaisiin todennäköisesti kaksi (kuten klinikalla on tapana), joten yhdellä kertaa asiaa ei valitettavasti saataisi hoidettua.

Toivon, että kiinnostuneet uskaltaisivat rohkeasti lähettää sähköpostia, vaikka vähän ujostuttaisi. Nyt olisi mahdollisuus tehdä Momochuu äärettömän iloiseksi ja kiitolliseksi.